Ensimmäinen talviyö metsässä – miltä se tuntui?

0.46





Haluttiin tuntea jotain, mitä ei olla ikinä ennen kokeiltu. Se ei tainnut vaatia kuin muutaman sanan ja eleen lisäksi yhden vapaapäivän töistä. Ja sitten reissu olikin jo bookattu. Ensimmäinen talviyö metsässä, täältä tullaan!

Lähdimme heti Tapaninpäivän aamusta autolla kohti Kurjenrahkan kansallispuistoa. Rinkat oli pakattu vähän sinnepäin, mukana oli tietysti "entä-jos-tarvitsen-tätä" -kassi, pulkka ja kuivia klapeja. Pakkasimme mukaan myös kaksi kylmäkassillista ruokaa mukaan, sillä syöminen on yksi parhaimmista asioista, mitä metsässä voi tehdä.


Hiekkatie oli peilijäässä, kun kurvasimme Pukkipalon parkkipaikalle. Kello taisi näyttää hieman ennen puolta päivää. Nappasimme päiväreput selkään ja lähdimme nauttimaan Pukkipalon rengasreitistä.

Kolmen tunnin lumessa rämpimisen jälkeen olimme jälleen perillä autollamme. Heitimme rinkat selkään ja kylmäkassit sekä klapit pulkkaan ja lähdimme kohti Lakjärven laavua.



Olin aikaisemminkin yöpynyt Lakjärven laavulla ja olin sitä mieltä, että "se on ihan parkkipaikan vieressä, hyvin voi ottaa hieman ylimääräistäkin mukaan" ja että "nautitaan nyt kerrankin, kun voi ottaa mitä vain mukaan".

Olin täysin unohtanut, että aikaisemmat kerrat olin pyöräillyt paikalle ja nakannut pyörän puunkylkeen lähelle laavua. Autolta matka kesti lumessa rämpien puolituntia.

Rinkkojemme lisäksi vedimme perässä täyteen lastattua pulkkaa, joka toimi mainiosti ahkion lailla. Tämä ahkio vaan kaatuili kokoajan ja oli oikeastaan enemmän tiellä kuin hyödyksi.

Tutut pitivät reissuamme pelkästään hulluna ideana ja kertoivat, että kylmä siellä tulee. Vaikka tiesin, että me kyllä pärjäämme, jäivät sanat kaikumaan mieleeni.




Pakkasin silti mukaan kolmen makuualustan lisäksi kaksi makuupussia, jotka olivat kaikki tietysti vain minulle. Sujautinpa mukaan vielä silkkilakanan ja kaksi talvitakkiakin. Näiden kaveriksi mukaan lähti muutamat merinovillakerrastot sekä tietysti tuplavillasukat... Ja tietysti EMU Australian lämpimät lampaannahkakengät.

Mutta ettei vain tulisi liian kylmä... Sitähän minä taisin pelätä. Enkä vielä tiennyt, että kaikkiin pelkoihin ei pystynyt pakkaamaan vastausta rinkkaan.




Oli melko työlästä pakkautua nukkumaan lämpötamineissa muutaman makuupussin ja lakanan väliin, mutta onnistuin siinä. Makuupussien uumenissa oli pehmeää ja todella lämmintä ja oli helppo hengittää raikasta ulkoilmaa. Olo oli todella raukea ja nukahdinkin lähes samantien.



Kello oli puolen yön paikkeilla, kun heräsin. Kuulin askelia ympäri laavua ja minulla oli vahva tunne siitä, että emme olleet enää kaksistaan. Kuuntelin ääniä yksin kymmenen minuuttia, kunnes pelko tuntui liian suurelta käsitellä yksin ja herätin sikeästi nukkuvan retkikamuni.




"Saima!" sanoin tönäisten. "Mitä?" kysyi uninen ystäväni ja kuulin taas lisää ääniä. Pidin tauon, sillä halusin varmistaa, ettei laavuumme ollut hypännyt susi, näätä tai karhu.

"Mitä?" kysyi Saima uudelleen topakammin. "Kuuletko noi äänet? Mua pelottaa!" ja suorastaan oksensin sanat ulos. Olin yksin ehtinyt kuvittelemaan erilaisia skenaarioita kohtaloillemme.


"Onko sulla vielä se otsalamppu päässä? Katsotaanko näkyykö ulkona jotain?" kysyin epäröiden. En tiennyt kumpi olisi pahempi tilanne: se, ettei tiedä vai se, että tietää liikaa. Sytytimme valon, mutta ulkona ei näkynyt mitään. Oliko se kaikki mielikuvitusta vai oliko ulkona silti jotain, mitä emme nähneet?

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pelkäsin metsässä niin kovin, että olisin halunnut vain kotiin. Mietin muutamien tuttavien sanoja mukavuudenhaluisuudesta, uneksin pehmoisesta peitosta ja pedistäni sekä ikävöin kodin lämpöä. Eniten kuitenkin kaipasin turvallisuuden tunnetta.




Ystäväni kertoi minulle rauhallisia ja ystävällisiä vaihtoehtoja äänien alkuperille. Mieli alkoi rentoutua, sillä selitykset kuulostivat kaikki fiksuilta. Vaati kuitenkin aikamoista mielenhallintaa, jotta tilanne rauhoittui ajatuksissani ja kropassani ja jotta pääsisin jatkamaan kohti uusia unia. Eihän minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin pärjätä.



Lopulta nukuimme kepeät 12 tuntia ja heräsimme virkeinä pimeään aamuun. Keskiyön tapahtumat tuntuivat kamalimmalta kauhuelokuvalta ikinä. Nauroimme yhdessä yön tapahtumille ja Saima suositteli yöllisiin pelkoihini Metsän tarina -kirjaa, jonka avulla olisi helpompi ymmärtää mm. metsäneläinten sielunmaisemaa. 

Sain sitä, mitä reissulta lähdin hakemaan. Epämukavuusalueelta uusia kokemuksia. Itsensäylittämistä ja onnistumista. Me teimme sen ja teemme varmasti vielä toistekin!


You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Huh, tuolla jos jossain mielikuvitus alkaa laukkaamaan. Vaikka päiväsaikaan järki sanoo jotain ihan muuta. Instassa seurailinkin teidän retkeä ja mietin kuinka hieno idea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, kyllä! Ensi kerralla on pakko pakata korvatulpat mukaan, jotta saa nukkua yön rauhassa. :)

      Poista
  2. Hui! Mahtaisinkohan ite ikinä uskaltaa, vaikka aika täydelliseltähän toi reissu kokonaisuudessaan kuulostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskaltaisit varmasti! Ja aina voi aloittaa pienemmistä jutuista ja edetä sen mukaan mikä tuntuu mukavalta. :)

      Poista
  3. Hei onnittelut onnistuneesta talviyöpymisestä! Tätä oli hauska lukea. :) Säkkipimeässä metsän keskellä osaa oikeasti olla joskus tosi pelottavaa. Itsekin - vaikka olen yöpyillyt ties missä jo vuosikausien ajan - heräilen retkiöinä yhä edelleen välillä pelkäämään kaikenlaista, mutta kyllä se siitä aina sitten rauhoittuu viimeistään, kun juttelee kaverin kanssa tai vaikka ihan vain "itsekseen" eli tavallaan höpöttelee jotain vain sille ympäröivälle luonnolle. :D

    viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos – kyllä se lopulta oli ihan onnistunut reissu! Täytyykin pistää mieleen tuo itsekseen höpöttely, jos ja kun joskus päädyn taas tällaisiin pelkotiloihin pimeässä metsässä. :)

      Poista