"Isi, tää tunturihan on loputon" huusi muuan pikkupoika muutaman kymmenen metrin perässä etenevälle isälleen.
Ja tottahan se oli. Monet kerrat saattoi kuvitella olevansa jo huipulla vain huomatakseen, että tämänkin nyppylän jälkeen tulee seuraava nyppylä, jonka jälkeen tulee seuraava nyppylä ja matka vaan jatkuu. Tämä tuntui melkein huijaukselta.
Tää tunturihan on loputon!
Saanan korkein kohta kohoaa 1029 metrin korkeuteen ja matkaa oli suuntaansa nelisen kilometriä. Ei siis matka eikä mikään, vaikka nämä valehuiput saivat sen hetkittäin pikkupojan sanoin loputtomalta tuntumaan. Olimme lähtenet matkaan aamu yhdeksän jälkeen ja saavuimme alas puolenpäivän paremmalta puolin. Huiputtaminen siis vei meiltä kolmisen tuntia edestakaisin ja se sisälsi monia valokuvaustaukoja.
Puolimatkasta löytyi nimittäin trampoliini!
Mitä ylemmäs kipusimme, sitä enemmän ilma viileni. Kun huiput eivät enää suojanneet meitä tuulelta, t-paidan kaveriksi kaivoime repusta kuoritakit pitämään puhurin loitommalla ihoiltamme. Näinä superhelleaikoina tämä vaatetus riitti hyvin, vaikka hyiseltä hetkittäin tuntuikin. Olin nimittäin lukenut jostain blogista, ettei edes lämpökerrasto ollut riittänyt pitämään lämpimänä Saanan huipun viileältä henkäilyltä.
Sain tästä oikeastaan varsinaisen päähänpinttymän, kun ymmärsin, että reittimme Norjasta takaisin Turkuun kulkisi Kilpisjärven kautta. Ja kyllä se reissuumme mahtui oikein hyvin, vaikka juuri tähän aamuun ukkosta ja sadetta yritti lupailla, vaan silti säästi meidät siltä.
Mutta mitä Saanaan ja sen maisemiin tulee, sanoisin, että tämä on varsinainen Suomi-klassikko. Saana on upea kokonaisuus, jolla on upea historia ja tarina. Jos liikut käsivarressa, sanoisin, että sijoita Saanan huiputtamiseen ne kolme tai neljä tuntia. Siinä on sitä fiilistä. Et tule pettymään.