keskiviikko 16. elokuuta 2017

Jos olisin vuorokaudenaika, olisin aamu



"Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu" sanoo Muumipappa. Haluan olla samaa mieltä, mutta parhaimmillani kuorsaan vielä auringonnousun aikaan tai sitten se on ohikiitävä hetki fillarin johdattaessa kohti työpaikkaa.

Lauantaina kuitenkin innostuin – Kiira-myrsky on täällä! Katselin pitkin iltaa innokkaana erilaisia myrskykuvia Facebookin valokuvausfoorumeilla, mutta itselläni oli jotain muuta mielessä. Aioin ikuistaa auringonnousun valokuvaan. Valjastin herätyskelloni herättämään neljän jälkeen, jotta olisin varmasti hyvissä ajoin tsekkaamassa paikan ja kameran asetukset kuntoon.

Vaan eipä käynyt niin onnekkaasti kuin Pinterestissä tai mielikuvissa on tapana. Kello soi ja taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Pieniä pilvipeitteen rakoilemisia näin – mielessä tai taivaalla, en ole ihan varma. Olin silti päättäväinen, pistin kahvin porisemaan ja pakkasin reppuni.

Ensisijainen suunnitelmani oli pyöräillä Ruissaloon, mutta aamunpimeys ja hurja mielikuvitus ajoi minut sittenkin jokirantaan. Se oli ensimmäinen virhe, sillä ilma oli lämmin ja Aurafestin ansiosta porukka ei ollut vielä päässyt kotiin saakka.

Päätin pyöräillä Aurajoen toiseen päähän, Halisiin. Kello kävi ja minä sen mukana. Ehdin juuri klo 5:36 perille, juuri auringonlaskun arvioituun aikaan. Ja sitten alkoi vielä ripsottamaan vettä. Taivas oli vielä enemmän pilvessä kuin lähtiessä ja räpsäsin pari ruutua pyörän selästä käsin. Yritin vielä muutamaa, mutta sateen yltyessä rankkasateeksi oli pakko laittaa kamera takaisin reppuun.

Tämän kertainen aamukokemukseni oli mahtava (lukuunottamatta sitä, että olin kauttaaltani litimärkä), ja vaikka kaikki oli kaukana siitä tavoittelemastani totaalisesta aamufiilistelystä.

Tarkoitan sitä, kun luonto vielä heräilee, kun kaikki sävyt ovat pehmeitä ja pastellisia sekä sitä, kun muut ovat peiton alla. Sitä, kun kaikki tuntuu niin hyvältä ollakseen totta, kun elämällä tuntuu olevan täysi tarkoitus ja kaiken kuuluu juuri ollakin näin.

Ja sitä, kun kaikki on mahdollista ja edessä. Jos olisin vuorokaudenaika, olisin aamu. Ja jos vielä saisi valita, niin oikein aikainen aamu!

Ehkä ensi kerralla.

torstai 10. elokuuta 2017

Syksy, olen valmis!




Yhteistyössä Myssyfarmi

Oli heinäkuun alku, kun puhelimeni pitkän odotuksen (siis kahden päivän) jälkeen soitti sulosävelmäänsä informoidakseen Postin saapumisilmoituksesta. Se tarkoitti sitä, että mun ja Reetan blogiyhteistyön merkeissä saadut Myssyfarmin myssyt olivat vihdoin Turussa! (Myssy onkin jo tuttu Koli-postauksestani).

Myssyn valinta ei ollut yhtään niin nopea projekti kuin niiden saapuminen. Vaikka rakastan tunnepäätöksiä, pipon kohdalla meistä kumpikin Reetan kanssa taisi tehdä järkiratkaisun. Villi tunneminä huusi keltaista Muffimyssyä, mutta järkiminä valitsi kaiken kanssa sopivan harmaan.


Järkipäätökset tuntuvat ennen tai jälkeen hieman vääriltä – yleensä jo ennen. Vihdoin voin siis sanoa, että tiedän mitä sananlasku poikkeus vahvistaa säännön oikeasti tarkoittaa!

Se poikkeus tarkoittaa tätä ihanaa järkimyssyä. Myssy, jonka tuotantoketju on eettinen alusta loppuun. Myssy, jonka on neulonut pöytyäläinen Soili-mummo pöytyäläisestä lampaanvillasta! Myssyä, johon rakastun kerta toisensa jälkeen vielä enemmän.



En ihan tiedä mistä pidän tässä myssyssä eniten. Sen tarinasta vai siitä fiiliksestä, kun saan painaa sen päähäni. Ehkä molempia ja sitä, että Myssyfarmin myssyillä on elinikäinen takuu. Tämän jälkeen valehtelisin, jos väittäisin, etteivät Muffimyssy ja Myssyfarmi vieneet sydäntäni. Sillä nämä myssyt, jos jotkut, on mietitty aidosti viimeisen päälle oikein.

En ehkä kestä, mutta taisin kerrankin onnistua järkipäätöksessä tässä kokonaisvaltaisesti järkevässä myssyssä. Syksy, tule jo, minä olen valmis!



keskiviikko 9. elokuuta 2017

7 syytä rakastaa retkeilyä


Vielä muutama vuosi sitten viikonloppuina oli jo ihan perinne lähteä nauttimaan muutama kymmen Turun ydinkeskustan kuppiloihin. Värivalojen välkkeessä tilattiin tiskiltä ties mitä ja tanssilattialla humpattiin listahittien tahtiin kuin huomista ei olisi. Vasta valomerkin pakottaessa lähdettiin kotiin ja tien erkaantuessa pysähdyttiin kadunkulmalle jakamaan aamuyön syvälliset ajatukset. 

Humppahommat ovat nykyään harvinaisempia, mutta tarve irtiottamiselle ei ole kadonnut mihinkään. Tässä yksi ihanimmista asioista, joilla stressilevelit laskee aika äkkiä! Kurkkaa alta, miksi metsässä on niin helppoa olla onnellinen.



1. Pussipasta ei maistu missään muualla yhtä hyvältä kuin metsässä!


2. Vähät välität siitä miltä näytät tai haiset – missään ei ole peiliä tai välttämättä muita ihmisiäkään!


3. Ajatukset rullaavat vain seuraavassa askeleessa (tai pitsassa ja kokiksessa) – jopa monta tuntia. Työasiat, goodbye!


4. Metsässä saa aina ihania valokuvia (paitsi silloin kun sataa kaatamalla ja kameraa ei vaan jaksaa kaivaa esiin).


5. Pienet asiat tuntuvat erityisen eeppisiltä, kuten raikas, virtaava lähdevesi, aamukasteen jälkeiset pisarat lehdillä tai tunnelmalliset nuotion kipinät.


6. Uni maistuu parhaimmalta raikkaassa ulkoilmassa ja heräät pirteänä aikaisin ilman herätyskelloa. Uskotko kokeilematta?


7. Kaiken tämän jälkeen itsestäänselvät asiat tuntuvat ylellisyydeltä, kuten lämmin suihku, kuiva ja karhea kylpypyyhe sekä ihanalta tuoksuva käsisaippua. Ja pitsa sekä kokis.


Oikeasti näitä syitä olisi keksinyt vaikka 70! Mutta nyt nukkumaan, jotta huomenna voi herätä auringonnousun aikaan torkuttamaan.

Kuvat: Matti ja minä

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kolille ja takaisin



On maanantaiaamu ja herään jännitykseltäni viiden jälkeen, vaikka kellon oli tarkoitus herättää vasta kuudelta. Katselen edellisyönä pakkaamani rinkan sisältöä, googlaan ”mitä tarvitsen viikon vaellukselle mukaan?” ja kasaan viimehetken jos-kuitenkin-tarvitsen-tätä –kassin.

Herajärvenkierros 60 km

Kello on jo lähempänä viittä, kun parkkeeramme turkoosin Bulbasauria muistuttavan laina-auton Ryläyksen parkkipaikalle. Ampiaiset ja hyttyset kiusoittelevat heti autosta noustessamme ja saamme tietämättämme esimakua tulevasta.

Vaihdamme vaelluskamppeet päälle ja teemme viime hetken varustemuutoksia rinkkaan. Sortsit ja kuoritakki mukaan, hiusharja sekä kiinnitysremmit pois.  Välillä juoksemme ampiaisia ja paarmoja pakoon. Reetta selvisi osumitta, mutta itselleni ei käynyt yhtä hyvin. 

Riennämme ötökkäparven läpi vaelluksemme kahdelle ensimmäiselle kilometrille. Helppo nakki, kohta rentoudutaan kodalla ja sujahdetaan makuupusseihin nukkumaan odotettu ensimmäinen yö!



Jylhät maisemat houkuttelivat meidät Kolille ja tunsimme ne heti nahoissamme. Etsimme polkua sivuilta vain huomataksemme sen olevan jyrkkä nousu suoraan edessämme. Turhat luulot itsestämme oli karistettu pois. Onneksi sisua ja asennetta löytyy – eikö?

Hermostuneen naurun saattelemana lähdimme kuitenkin 17 kilon rinkka selässä taittamaan juurakkoa ylös vain huomataksemme reitin jatkuvan yhtä jyrkästi alas ja siitä sitten takaisin ylös.

Ruisrock ja juuri parantunut flunssa verotti maanantaista kuntoani ja 2 kilometrin matka venyi lähes muutamaksi tunniksi. Päästessämme Ryläyksen kodalle, huokailimme maisemien perään ja paistattelimme auringonpaahteessa ihan hirvittävän innoissamme tulevasta!

Tiistaiaamun aurinko nousi yhtä kirkkaana kuin maanantainenkin. Into oli yhtä korkealla kuin yösijamme, Ryläyksen kota. Lähdimme aamupuuron täyttämillä vatsoilla takaisin kinttupoluille. Päämääränä meillä oli reilun 10 kilometrin päässä Kiviniemen uimaranta ja sauna.

Mentiin taas ylös ja alas, mitäs muutakaan. Hiki kirposi kaikkialle jokaisella askeleella. Kuinka niin helpoista reiteistä ilman rinkkaa tulikin niin hankalia rinkan kanssa? Sovimme, että tällä reissulla kumpikaan ei kaadu, joten matka taittui askeleita varmistaen ja vahtien.

Vastaantulijoiden kanssa jaamme reittivinkkejä; minkälainen maasto, mitä kannattaa huomioida, pääseekö kiertämään, onko vesipisteitä ja missä kohtaa löytyy parhaimmat maisemat tauolle. Jokaisella tuntuu olevan samat asiat mielessä ja jakavat reittiohjeita ja -suosituksia mielellään.




Saavutimme Kiviniemen melkein neljässä tunnissa. Rupeamme heti saunanlämmityshommiin. Tai siis… Miten tämä kirves toimii?

Paikalle saapuu mökkiläisiä ja topakkaa suomea muutamilla venäjän lainasanoilla puhuva täti pistää miehensä halkomaan meille puita. Hän ihmettelee miten olemme uskaltaneet lähteä ilman miesseuraa metsään viikoksi – me emme olleet miettineet sitä asiaa lainkaan ja miksi olisimmekaan. Sisulla pärjää aina!

Saamme saunoa kahdestaan. Puut räiskyvät kiukaassa ja löyly sihisee kivillä. Tältä se kesä maistuu parhaimmillaan, aivan varmasti! Nautimme hetkestä niin kuin huomista ei olisikaan.



Keskiviikko aukenee epävakaisen harmaana eikä säätiedot ole lupaamassa parempaa päivän varalle. Lähdemme empimisen jälkeen tekemään matkaa kuitenkin kierroksen Eteläpäähän. Sade paiskoo sankasti rinkkojemme vasten ja matka tuntuu tappavan rankalta. Taitamme matkaa askel askeleelta ja uskomme parempaan.

Matkalla törmäämme autiotupaan, jossa lämmitämme kamiinan kuumaksi ja kuivattelemme varusteita järviveteen keitetyn pussipastan kiehuessa liedellä. Luemme kuukauden vanhaa sanomalehteä, kirjoitamme paksuun vieraskirjaan ja arvuuttelemme minä päivänä kenkiämme voi sanoa taas kuiviksi.

Sateessa on se hyvä puoli, että olo on viileä ja ilma on happirikasta. Löydämme matkan tekoon hyvän rytmin ja päätämmekin pidentää päiväetappiamme viidellä kilometrillä joka on noin kaksi tuntia. Haaveilemme typistävämme vaelluksen päivällä, sillä unelmoimme viimeisestä yöstä Koli-hotellissa. Pehmeät sängyt, lämmin sauna ja runsas aamupalapöytä – täältä me tullaan, askel askeleelta!



Vastaamme kävelee neljän hengen porukka, joka kertoo etapin seuraavalle laavulle olevan melkoinen vallitsevassa kelissä. Porukka vinkkaa meille helpon kiertotien ja otamme neuvosta kiinni.

Siniset merkit johdattelevat meidät jyrkkään nousuun, mutta vinkkien perusteella käännymme seuraamaan perinteistä hiekkatietä. Menee tunti, ehkäpä vähän toiselle puolelle, kun tie päättyy. Missään ei näy merkkejä laavulle tai mihinkään. Olemme kävelleet niin paljon harhaan, että heikompi olisi sateen paiskiessa kasvoille päästänyt jo kyyneleitä.

Käännymme takaisinpäin ja kävelemme hiljaa vieretysten. En edes halua muistella sen hetken ajatuksia. Olemme jo paluumatkan loppusuoralla, kun vanha punainen auto pysähtyy rinnallemme. Keski-ikäinen nainen oli ajanut ohi jo menomatkallamme ja hän oli huolissaan meistä.



Selitimme tilanteemme ja hän nappasi takakonttiin litimärät rinkkamme ja me Reetan kanssa hyppäsimme varovaisesti takapenkille. Ystävällinen nainen halusi auttaa meidät vesisateesta pois, ja jo muutamassa minuutissa saavutimme sen metsäpolun, josta meidän pitäisi palaita takaisin reitille ja jo kerran ohittamaamme Eteläpään laavulle.

Olemme tällä kertaa laavulla ihan kahden. Eteläpää on kuuleman mukaan hieman Herajärven kierroksen hiljaisempi osuus, sillä Kiviniemestä lähtee myös lyhyempi reitti. Kuivaamme itsemme pyyhkeellä ja laitamme märät vaatteet kuivumaan.  Se tunne, kun saat kuivat vaatteet päälle, mahan täyteen ja käperryt makuupussin syleilyyn. Parasta.

Joko kerroin, kuinka paljon hyttysiä täällä on? Olen ihan varma, että kaikki Suomen hyttyset ovat nimittäin kerääntyneet Kolille: yhdellä läpsäisyllä meni helposti viisi hyttystä!

Heräämme torstaiaamuun pirteinä ja hyväntuulisina. Sade on väistynyt, mutta varusteemme ovat yhtä märät kuin eilen. Sujautamme jalkamme likomärkiin kenkiin. Hyi hitto, hyi hitto, hyi hitto, hyi hitto!

Lähdemme tavoittelemaan uudelleen Suopellon laavun poikki kulkevaa reittiä Rykiniemeen. Tällä kertaa käännyimme risteyksestä oikealle eilisen vasemman sijaan. Polun varrella virtaa puro, josta täytämme pullomme. Vesi on viileää ja maistuu taivaalliselta! Vaikka aurinko lämmittää, niin metsässä kaikki on vielä hirveän märkää ja näin saamme varusteemme taas kosteiksi.



Neljän tunnin rupeaman jälkeen saavutamme seuraavan majapaikkamme, superupeen Rykiniemen, joka on pitkä ranta Pielisen järvellä. Laitamme varusteet kuivumaan puiden oksille ja riennämme järveen huuhtomaan eilisen kosteuden ja tämän päivän hien pois.

Illan mittaan paikalle valuu väkeä jos jonkinmoista. Kuulemme nuotiolla niin mielenkiintoisia tarinoita, rouheita retkisuosituksia ja koettelemuksia, ettemme liikahda siitä moneen tuntiin pois. Ilta hämärtyy, nuotioon heitetään lisää puita ja juttu jatkuu.



Perjantai avartuu meille aurinkoisena ja korkkaan sen aamu-uinnilla ennen säätiedotusten lupaamia sadepilviä. Ei uskoisi, että kohta sataa, jollei tietäisi.

Kengät ovat edelleen märät. Tuntuu kornilta katsella kengän sisäprintissä toistuvaa Waterproof-logoa.

Heti reitin alkumatkalla pääsemme kahluuosuuteen, jotta voimme ylittää noin 3 metrin levyisen puron. Liukkaat kivet vaativat erityisen suurta keskittymistä, samalla kun puro virtaa rivakasti eteenpäin. Mutta edelleen reissun sopimus pitää: ei saa kaatua (emme osaa elvyttää).


Olemme kuulleet, että lähistöltä pitäisi löytyä hyvä vesipiste ja kuikuilemme sitä janoisina. Olemme keittäneet pullomme täyteen Pielisen vettä, mutta se on ruskeaa ja maistuu vähän pahalta, joten vaihtaisimme sen mielellämme laadukkaaseen lähdeveteen.

Taivas vähän rakoilee jälleen ja saamme pienen kuuron niskaamme. Se virkistää hieman ja päivän neljän tunnin ja kymmenen kilsan etappi sujuu joutuisasti nousuista huolimatta.

Saavutamme vikkelästi Ylä-Murhiin, jossa aiomme seuraavan yön viettää. Emme näe siellä ketään muita ja idyllinen maalaismaisema latoineen sekä mökkeineen karmii minua. Viittaako nimi vanhoihin tapahtumiin vai onko se enne?


Reetan mielestä olemme kävelleet aivan liian vähän, joten haikkaamme pienen tauon jälkeen vielä neljän kilometrin mittaisen Ennallistajan polun. Se vie meidät Pirunkirkolle, josta avautuu mahtavat maisemat Pieliselle. Polku on pikakierros Kolin parhaista puolista ja lyhyessä reitissä riittääkin makeita maisemia toisensa jälkeen. Nautimme niistä nyt, kun sateen harmaus ei piilota niitä.

Menemme tänään aikaisin nukkumaan, jo kahdeksan aikaan. Olemme uupuneita ja aiomme herätä lauantaina aikaisin ennen sateita. Laitamme kellon soimaan klo 5.30, jotta olisimme autolla puolilta päivin kuivin varustein.


Kun kello herättää meidät, vesi ropisee telttaa vasten. Säätiedote on muuttunut yön aikana. Laitamme herätyskellon kiinni ja kiroilemme. Reetta sanoo hymyilevänsä sitten, kun autolle on enää kilometri jäljellä. Minä lupasin hymyillä himpun verran aiemmin.

On lauantai, ja täyteen buukatun Koli-hotellin sijaan olemme löytäneet Outokummusta suloisen Kyykerin kartanon, jossa aiomme yöpyä. Ajattelemme pizzaa, kolaa, saunaa ja kuivia vaatteita. Näiden voimilla suoritamme märän loppuvaelluksen autollemme ilman yhdenkään tauon taktiikkaa.

60 km, viisi päivää, neljä yötä. Ja me tehtiin se.




Mutta miltä mikään tuntuisi ilman yhden yhtä ylä- tai alamäkeä? Ei miltään. Kiitos hyttyset, kaatosateet, kinttupolut, raskaat nousut ja vielä raskaammat laskut, pussipasta ja kaikki: fiilis ei voisi olla yhtään parempi katsoessa näitä kuvia. Me teimme sen ihan itse.  Kolireissu best, mutta ei ihan heti uusiksi kuitenkaan. 

Kiitos Myssyfarmi! Painoimme pehmoiset lampaanvillamyssyt päähämme, kun tukka tuntui likaiselta. Kun oltiin vaellettu koko päivä kaatosateessa ja pääsimme laavulle vaihtamaan kuivaa sekä lämmintä päälle. Kun ilta viileni nuotion äärellä ja kun halusimme vain hyvän fiiliksen. Kun kaikki meni päin mäntyä, pipo oli luksushetki. Okei, Reetta olisi maksanut aika ison summan pullosta skumppaa, mutta se on jo toinen tarina.

Niin, ja ne kengät oli kuivana seuraavan kerran Turussa.

Kuvat: minä ja reissukamu Reetta.




keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Mielenrauhaa Metsäkylästä


Yhteistyössä Storfinnhova Gård

Kuuntelen Kasmiria ja fiilistelen vielä kerran pyöräretkeä, jonka teimme Reetan kanssa spontaanisti viime viikonloppuna. Retki huipentui yöhön puumajassa. Ja se on juuri niin mahtavaa, miltä se kuulostaakin!


Kemiönsaaren Björkbodassa löytyy rosoisen hiekkatien johdattelema suloinen Storfinnhova Gårdin Metsäkylä. Kun olemme pyöräilleet isolta tieltä risteävää hiekkatietä noin kaksi kilometriä, horisonttiin avartuu kuusi pientä hirsipuumajaa kahden metrin korkeuteen. Mukavasti puiden latvojen suojassa. Niin luonnonkaunista!


Puumajat ovat juuri niin autenttisia kuin niiden kuuluukin olla. Sähköjä sieltä ei löydy, mutta lattialämmitys on talven varalle. Valoja ei siis tietenkään ole, mutta naulassa roikkui muutama taskulamppu. Puuvanereille on pedattu kolme petiä, jokaista seinää vasten. Yksi puumaja majoittaa siis kolme matkustajaa. Puumajan hirsilattia narisee hieman ja aloillaan oleva kaveri voi tuntea majan liikkeet, kun toinen kiipeää tikkaat ylös.




Pistämme reippaasti pyörät parkkiin majamme viereen ja lähdemme tutkimusretkelle metsäkylään. Polkujen johdattelemana näemme ensimmäisenä upean hirsistä rakennetun saunan, jonka katolla kasvaa nurmikko. Hirsirakennus on vanha graniittinen savusauna, jonka läpi virtaa puro. Seisomme saunan edustalla, isolla terasilla mykistyneenä, kun Reetta käskee katsomaan jalkojen alle: sielläkin virtaa puro!


Terassin vastapuolelta löytyy Metsäkylän mahtava juhlasali ja keittiö. Juhlasali oli rouhea, poikkeuksellinen ja jylhä. Tila sai olon satumaiseksi, pieneksi ja hetkeksi vaipumaan aivan toiselle vuosisadalle. Juhlatilaan mahtuu noin 40 henkeä, joten se on helppo vuokrata vaikka synttäreitä tai kokousta varten. Tilassa oli myös pieni keittiö, josta löytyi sisustuksen mukaiset astiat, jääkaappi ja kahvinkeitin.

Olemme edellisen yön nukkuneet heräillen riippumatoissamme ja ottaneet 30 ylimääräistä kilometriä pitsan takia. Rankan päivän päätteeksi päätimme mennä nukkumaan jo aikaisin ja kerätä voimia seuraavan päivän rankkaa etappia varten. Jokin pidätteli meitä kuitenkin hereillä vielä muutaman tunnin. On sanottu, että metsäkylästä löytyy taikaa. Se on itse koettava!


Kuvat omia ja reissukamuni Reetan ottamia!

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Kanootilla kahville



Onnea on ihmiset elämässä, jotka lähtevät ennakkoluulottomasti uusiin kokemuksiin mukaan. Nappasin kanoottikarkeloihin mukaani Merin, jonka kanssa ystävystyimme jokseenkin spontaaneissa merkeissä kesän alussa. 

Meri oli viimeinen oljenkorteni, sillä minulta puuttui kesän alussa seura Paavo Nurmi Gamesin järjestämään cooperiin. Muistin Merin juoksukoulustamme, etsin Facebookista ja pyysin mukaan.

Ja Merihän lähti. Ja niin Meri lähti tänäänkin kahville kanssani kanootilla.



Vuokrasimme kanootin neljäksi tunniksi aikomuksenamme meloa Aurajokea pitkin Liedon Vanhalinnan kahvilaan. 

Saimme nopean opastuksen: älä melo koskeen, älä nouse seisomaan, älä heitä veiviä. Ok, ehkä handlataan nämä neuvot.

Meri nappasi perämiehen viran, minä otin kansipojan paikan. Sitten olimmekin jo kanoottimme kanssa vesillä, täynnä lauantaista fiilistä ja iloa. Valehtelisin, jos väittäisin, että homma sujui samantein kuin tanssi. Muutaman kerran melottiin pöpelikköön, jonka jälkeen opimme ainakin jarruttamaan. 



Saavuttaessamme määränpäähämme olimme meloneet tunnin ja risat. Parkkeerasimme kanoottimme hirveän hienolla ammattitaidolla rantapuskien ja laiturin väliin ja teimme komiat merimiessolmut tolppaan.

Liedon Vanhalinnan idyllinen maalaismiljöö lampaineen vakuutti meidät samantien rantauduttuamme. Itsepalvelukahvilasta haimme kahvit ja teet ja nappasimme repuistamme valmiit eväät nälkäisiin vatsoihimme.



Keli oli tyyni ja pilvinen eli liki täydellinen melontaharrastuksen aloittelijalle. Paluumatka sujuikin ongelmitta ja leppoisasti. Kenties olimme evästauolla sisäistäneet melonnan alkeet tai ehkäpä aurajoki laski keskustaa kohden... 

Huomio kiinnittyi melomisen sijaan kauniiseen luontoon ja maisemat vaihtuivat hyväntuulisen puheensorinan lomassa. Vaikka emme Merin kanssa vielä juurikaan tunne, on hirmu helppo jutella yksityisemmistäkin asioista. Melonta oli huippu juttu, ja tämä päivä olikin todella hieno viettää juuri Merin kanssa.

Tämä lysti kustansi opiskelijakortilla 22 € / 4 tuntia. Halpaa ku saippua. Isot suositukset, 5/5!


© Reppuhetkiä
Maira Gall